Kylässä Johanna Venho

Tapasin Johannan ensimmäisen kerran lähes 30 vuotta sitten Jyväskylän yliopiston Tele Topelius -kirjoittajaryhmässä, jossa hän toimi opettajana. Sen jälkeen tiemme ovat risteilleet silloin tällöin. Nykyään meitä yhdistää kiinnostus hiljaisuuden voimaan. Ole hyvä, Johanna – nyt on sinun vuorosi kertoa lisää.

Muuttoja & muutoksia

Ojennan lukijalle nyt mietteitä muutoista & muutoksista.

Elokuun lopussa tyhjennän Tekstin talon työhuoneen, jossa työskentelin kesällä. Kesä hujahti. Kirjoitin romaania, joinain päivinä lastenkirjaa.

Lastenkirjan teksti lähtee luettavaksi kuvittaja Sanna Pelliccionille ja kustannustoimittaja Matias Kuokkaselle. Romaanikäsikirjoitusta lukee kustannustoimittajani Hanna Pudas. Monika Fagerholm kommentoi osia; osallistun Monikan pitkän proosan kirjoittajien ryhmään.

Janoan palautetta keskeneräisistä teksteistä, janoan kuulla, mitä niissä nähdään, jotta pääsen eteenpäin. Puhun Monikan kanssa puhelimessa, Hannan kanssa kahvilassa. Haluan puhua ihmisten kanssa ja palata tekstiini. Siinä rakentuu omituinen vielä unenomainen maailma, jossa samaan aikaan olen ja en ole minä. Sen kaikki henkilöt ovat minua, jollain tapaa, jostain kohdasta.

– Vahva! viestittää Sanna jo tunnin päästä saatuaan tekstin. Ilo kohahtaa suonissa. Vaikka tiedän, että tarinassa on vielä puutteita, rohkaisu ja innostus on elämäneliksiiriä.

Palaa mieleen, mitä Eeva Kilpi kirjoittaa Ihmisen äänessä: ”Käsitykseni on edelleenkin, että ainoa mitä kirjailija tarvitsee taloudellisen turvallisuuden ja työrauhan lisäksi on kannustus. Ja tämän kannustuksen hän on valmis löytämään hyvin vähästä, imemään sen varsin vaatimattomastakin lausahduksesta, kunhan se vain on myönteisessä mielessä ilmaistu.”

Moni meistä on kyllä altis painamaan tulikirjaimin muistiin myös vähemmän kannustavat kommentit. Voi niistäkin parantavan myrkyn imaista. Muistan ulkoa lauseita esikoisrunokokoelmani arviosta: ”puhekielenomaiset ilmaisut törttöilevät kuin itäautot modernismin puhtaaksi lanatulla maantiellä”…

Tekstin talo on Sörnäisissä, alueella, jossa olen ennenkin kirjoittanut: vuokrasin vuosia työhuonetta Kustaankadulla yhdessä Seita Vuorelan kanssa. Kutsuimme paikkaa Lasimestariksi, koska se oli entinen lasimestarin liike, sisäovessa komeili värikkäitä lasimaalauksia.

Kuljin noina vuosina metrolla, nousin Sörnäisten asemalta Piritorille, kävelin torin poikki Helsinginkadulle. Työhuoneen ikkunasta katselin vastapäiseen thai-hierontapaikkaan pujahtavia asiakkaita, liikkeen punaisena välkkyvää valokylttiä.

Nyt alue on muuttunut entistä levottomammaksi, huumeet koventuneet, pahoinvointi paljaampaa ja rajumpaa. Huomaan, etten mieluusti enää liiku myöhään illalla Kurvin kulmilla. Ja silti tiedän, että on katsottava suoraan: en saa enkä halua sulkea silmiäni siltä, mitä ihmisille täällä tapahtuu.

Tekstin talo on keidas. Suosittelen, jos et ole vielä käynyt. Henki kulkee, ihmisiä kokoontuu. Toisinaan Bar Typossa soi jazz, salin puolella luetaan italialaista runoutta. Välillä kapuan neljänteen kerrokseen Lassi Nummen runokirjastoon ja luen Sirkka Seljan kirjaa Talo nimeltä Villiruusu. Mietin, että Selja on ollut sitä kirjoittaessaan osapuilleen ikäiseni.

Ajattelen aikaa. Yritän tajuta, mistä siinä on kyse. Kirjoittaminenkin on ajan ajattelemista. Haluan muistaa ja säilyttää, saada katoavat hetket talteen.

Lassi Nummen kirjasto

Jatkan kirjoittamista kotityöhuoneella metsänreunassa. Päivä rytmittyy uudeksi.

Miltä tuntuu, kun kääntää uutta lehteä? Näen valtavan sivun, jonka syrjässä roikun kovassa tuulessa. Tai kuten Mari Leppänen sanoi, kun teimme kirjaa hänen vaiheistaan: elämän mannerlaatat liikkuvat. Se liittyy aikaan, tähän elämänvaiheeseen. Kuopus täyttää kahdeksantoista, on ainut kolmesta, joka asuu enää kotona. Vietän paljon aikaa kaksin koiran kanssa, sekään ei ole nuori enää, kuono harmaantuu liikuttavasti.

Olen aina ollut säilyttäjä, muisti kiinnittyy konkreettiseen. Hankala on luopua, päästää irti. Vaikka jo osaisinkin luopua tavaroista, niin rakkaista ihmisistä, koirista, teksteistä, paikoista, elämänvaiheista en millään osaa. Opettelen, ajattelen: saan surra, saan tuntea. Kun luopumissuru ja kaikenmaailman kaipuu iskee kiinni, itken. Annan vesien liikkua, olen itkijänaisten sukua. Makaan selälläni, kyyneliä valuu korviin. Nousen lopulta, menen sillä lailla eteenpäin. Itku puhdistaa, avaa. Tekee tilaa ilolle.

Tunteet väkevöityvät iän myötä. En ole huoleton, asiat ovat merkityksellisiä, enkä halua sivuuttaa niitä ohimennen, haluan nähdä ja tuntea.
Muistaa.
Ja tallettaa jäljet tekstiin.
Nyt romaaniin, joka liikkuu toisessa ajassa, 1900-luvun alkupuolella: katson sen henkilöitten silmiin ja näen oman katseeni. Lahjoitan heille uniani, näen niitä taas paljon. Unissa on ihmisiä, usein valtavasti porukkaa, aamuisin kirjoitan nimiä muistiin: kollegoita, ystäviä, läheisiä, tuntemattomia, kiitos että tulette öisin luokseni. En ole yksin.

Viime yön unessa eräs mies nosti jäähän leikatusta pyöreästä avannosta paksuja lohifileitä. Hän sanoi: katso, kun jää tästä sulaa, löytyy vaikka mitä.  Aamulla katsoin, mitä lohi symboloi. Vaellus, uudistuminen? Ajankulu ja muutos, totta kai. Ehkä vielä keksin, miksi avannosta tarttuu koukkuun valmiita fileitä.