Kylässä Matti Pikkujämsä
Tervetuloa kylään, kuvittaja ja graafinen suunnittelija Matti Pikkujämsä.
Tapasin Matin ensimmäisen kerran tilanteessa, jossa hän maalasi muotokuvaa minusta ja puolisostani. Myöhemmin näin hänet muutaman kerran työn touhussa uimahallin ympäristössä – luonnosmaiset, hetkessä syntyvät kuvat pysäyttivät katsomaan. Niissä oli jotain sellaista, että teki mieli taputtaa selkään ilosta. Emme oikeastaan tunne toisiamme, mutta nyt on sinun vuorosi, Matti. Ole hyvä – kirjoita ja kerro lisää.
Olen keräilijätyyppiä. Keräilin ihan pienenä tarroja, ja kaikenlaiset kokoelmat kiinnostivat jo lapsena. Aku Ankan taskukirjojen ja Tintin takakansissa olevat listat kiehtoivat – haaveilin, enemmän kuin täydellisestä kokoelmasta, niiden löytämisestä yksi kerrallaan.
Olen keräillyt Marimekon vanhoja kankaita nuoresta, melkein lapsesta asti, 90-luvun alusta saakka. Aikanaan kankaat maksoivat noin viidestä kymmeneen markkaa kappale, mikä sopi ruohonleikkuusta saatuun tai vanhemmilta pyydettyyn budjettiini.
Nyt aikuisena löydän näitä antiikkiliikkeistä tai nettihuutokaupoista. Näissä kankaissa on jokin minuun liittyvä elämänlanka. Löysin varastoa siivotessani vanhan kankaan, jonka olin unohtanut. Se on Marimekon alkuajoilta, 50-luvulta, jolloin kankaat painettiin Printex-nimellä. Nimi on Purppuri. Kuvio on mielenkiintoinen, kuin pohjapiirrosta tai peliä muistuttava. Purppuri tarkoittaa moniosaista ja monivuoroista kansantanssia, ja tulee ranskalaisesta potpourri-sanasta, joka tarkoittaa sekaliharuokaa. Yllätyin tuosta – minulle potpourri-sanasta tulee mieleen laventelinsekainen tuoksu.
Toisen kankaan, nimeltään Kaappikello, ostin kesällä netistä. Olin nähnyt siitä kuvan jossain kirjassa ja ihastellut naivistista tyylittelyä ja kansantaideaihetta 50-luvun modernilla otteella. Vanhoissa sisustuslehdissä kodeissa näkyy sekaisin antiikkiesineitä ja uusinta, pelkistettyä muotoilua. Kaappikello-kangas vastaa näihin tarpeisiin ja tunnelmiin.
“Sotien jälkeen muotoilussa näkyi ristiriitaa: kaipailtiin edistystä, kansainvälisyyttä ja kaupunkilaista jazzin rytmiä, mutta juuret olivat maalla, ja lähimenneisyys oli sotainen ja rikkinäinen.”
Nimi Irja Leino toi mieleeni kesällä Galleria Forsblomissa näkemäni Iria Leinon näyttelyn. Googlaamalla löysin, että kyseessä on sama Leino – 60-luvulla Amerikkaan muuttanut, nyt edesmennyt ja uudelleen löydetty taiteilija. Nimen jii oli muuttunut suuressa maailmassa iiksi.
Tuon välillä kankaita kotiin ihan vain katsellakseni niitä ja oppiakseni niistä. Kuvista oppii jotain, mutta esimerkiksi aidossa maalauksessa museon seinällä oikea koko ja värit kertovat totuuden. Jotkut kysyvät, mitä teen kankailla, käytänkö niitä. Oikeasti käytän vain muutamia. Vanhat kankaat kuluvat pestessä – suhtaudun niihin kuin filatelisti vanhoihin postimerkkeihin. Tai ajattelen niitä kuin grafiikkaa. Minulla on myös muiden taiteilijoiden teoksia, monet vaihdettuja, jotka eivät mahdu seinälle. Pidän niitä kansioissa ja katselen joskus.
Puolisoni Antti valittaa usein kirjapinoista, jotka tuntuvat vain kasvavan. Luen joka päivä – yleensä minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan. Ostan kirjoja tukeakseni kirjakauppoja ja kirja-alaa, mutta käytän myös kirjastoa. Viimeksi luin Lydia Sandgrenin yli 700-sivuisen Läpileikkaus-kirjan, josta pidin paljon, vaikka se olisi mielestäni toiminut tiivistettynäkin, ehkä pari sataa sivua lyhyempänä.
Nyt minulla on kesken Olga Tokarczukin Empulsion, hänen uusin suomennettu kirjansa. Teksti on todella hienoa ja taianomaista. Kirjan maailma ja tunnelma on synkkä ja monitasoinen, mutta kieli tekee lukemisesta nautittavaa.
Itse asiassa kirjapinot eivät häiritse minua – pidän niistä. Minun mielestäni ne tuovat kodikkuutta. Olen kokeillut äänikirjojen kuuntelua monta kertaa, mutta lukijan ääni tuo liikaa tulkintaa. Haluan itse kuvitella kertojan äänen. Tietokirjoja voin kuunnella vaikka maalatessani, mutta kaunokirjallisuus vaatii mielestäni hiljaisuutta, jotta saan siitä irti sen, mitä haen.
Asun Kruunuhaassa mieheni Antin kanssa, joka on psykoterapeutti. Maalaan enimmäkseen kotona ja vain joskus käyn Viiskulman ateljeeliikkeessäni, jossa siskoni Kaisa työskentelee. Olen tottunut tekemään töitä hälyn ja katseiden alla – joskus se on jopa piristävää vaihtelua. Silti tällä hetkellä nautin enemmän rauhassa työskentelystä.
Laivurinrinteen ateljeessani myyn kuvitusoriginaaleja ja vapaita töitäni, kuten Kalasataman seripajassa vedostamiani grafiikoita. Kalasataman Seripajasta on tullut minulle rakas. Se sijaitsee Teurastamon alueella vanhassa kauniissa valkoisessa talossa. Varaan sieltä painopäiviä ystäväni Jenni Ropen kanssa. Rakastan sekoitella värisävyjä ja vedostaa. Kännykkä unohtuu useiksi tunneiksi kun unohdun vedostamaan. Pajassa on hieno työnteon tunnelma ja inspiroivaa visuaalisuutta. Joskus ostan mukaani sieltä Konsta Ojalalta paidan.
Marimekko muuten aloitti aikanaan samassa osoitteessa kuin Seripaja, tien nimikin on kaunis: Vanha Talvitie.
