Kylässä Teri Mantere
Tervetuloa kylään laulaja Teri Mantere. En ole tavannut Teriä koskaan. Ehkä olemme tietämättämme ohittaneet toisemme Helsingin rautatieasemalla. Sen sijaan tunnen Terin vaimon, Johannan, jonka kanssa olemme järjestäneet yhteisiä koulutustapahtumia. Ole hyvä, Teri, on sinun vuorosi kirjoittaa ja kertoa lisää.
Kuva: Viivi Oksa
Olen varmastikin tapojeni orja,
mutta samalla rakastan tiuhaa vaihtelua tekemisissäni. Ehkä juuri siksi olenkin muusikko ja laulaja. En tiedä, kumpi johti toiseen. Jonkinlainen haave on ollut lapsesta asti, että saisin esiintyä musiikin parissa työkseni ja ilokseni huomaan, että tämä on toteutunut. Työkentän moninaisuus ja arvaamattomuus tuo mukanaan laidasta laitaan eri projekteja ja tuotantoja.
Jos minut joku tietää jostain, se todennäköisimmin liittyy työhöni viime vuosina taustalaulajana erinäisissä näkyvissä tv-tuotannoissa. Tie nykytilanteeseen ei ole ollut suora, mutta musiikki – soittaminen ja laulaminen – on aina ollut osa elämääni. Nykyään juuri laulaminen on suurin työllistävä tekijä kohdallani.
Pitkään en osannut ajatella itseäni laulajana, vaan muusikkona – instrumentalistina, joka myös laulaa. Harjoittelin ankarasti kitaran ja pianon soittamista, ja tein omia biisejä. Oman taiteeni kanssa olen ollut hurjan ujo, enkä ole halunnut paljastaa siitä tekemisestä mitään, ennen kuin kaikki on valmista. Teininä innostuin tekemään omia biisejä ja soitin ja huudatin ääneni ruvelle omassa huoneessani tuntikausia ensin päivisin, sittemmin öisin kun muutin talon kellariin ja tajusin, että voin mekastaa siellä niin lujaa kuin vain lähtee häiritsemättä muita.
“Lopetin usein kello kahden ja kolmen aikoihin ja nukuin sitten pari tuntia ennen matkaamista lukiooni yli 60 kilometrin päähän. ”
Esiintyminen oli suurin haaveeni,
mutta myös suuri pelkoni. Näin salit ja areenat ja yleisön mielessäni kun soitin, mutta itse esiintymistilanteet olivat tuskallisen jännittäviä monen vuoden ajan. Silti jokin ajoi minua niitä kohti. Pikkuhiljaa pääsin eroon rapauttavista jännitysoireista, mutta laulajuus ei edelleenkään ollut mielestäni osa identiteettiäni.
Vasta laulupedagogiikan eli laulun opettamisen kurssit osana musiikkikasvatuksen opintoja hiljalleen avasi tätä mahdollisuutta mielessäni. Siellä sain syventyä ääneen – sen anatomiaan ja rakennuspalikoihin – ja aloin saada aivan uusia välineitä omaankin äänenkäyttööni. Teinivuosien huudatukset ovat tehneet minusta rohkean ääneni kanssa ja olen aina uskaltanut kokeilla kaikenlaista äärirajoille vievää, ja tämä on ollut avartavaa. Suureksi onnekseni ääni on myös pysynyt kunnossa, tai aina palautunut.
Kuvassa: Heini Ikonen, Jepa Lambert
ja Teri Mantere
Kuva: Annastiina Paavola
Taipumus omiin oloihin vetäytymiseen
ja uusien juttujen tutkimiseen on säilynyt kautta vuosien. Lukiossa hautauduin koulun studioon opiskelemaan itsenäisesti äänitysteknologiaa. Tämä jatkui opiskeluissa, ja sittemmin omalla työhuoneella. Studiomyyränä pipertäminen on jatkunut kautta vuosien oman musiikkini julkaisemisen ja esittämisen ohella.
Laulaminen on kuitenkin kaiketi ollut aina se punainen lanka kaikkien vaihtelevien töiden ja elämäntilanteiden läpi. Lukiolaisenakin lauloin bussipysäkeillä moottoritien varrella aikani kuluksi. Ääneni peittyi osittain autojen hurinaan ja sain useimmiten kailotella omassa rauhassani. Toisinaan en huomannut kun pysäkille tuli muita ihmisiä – mutta onneksi olemme Suomessa, ja varsinkin parikymmentä vuotta sitten ei kukaan myöntänyt huomanneensa mitään, ja niin me kaikki seisoimme hiljaa kunnes bussi tuli.
Muusikon työ ei ole usein ruusuista, tasaista riemuvoittoa. Vuoden aikana saattaa jännittää useamman kerran, tuleeko töitä. Tämmöisen keskellä kun pipertelee työhuoneellaan lauluraitojen äänityksiä hioen ja käyttäen siihen isoja lohkoja ajastaan on toisinaan tullut mieleen, “onko tässä mitään järkeä?”. Eläkkeelle siirtyminen musiikinteosta ja sen parissa työskentelystä onkin ollut lähellä monta kertaa erilaisten käänteiden takia.
Olisi voinut kuvitella, että viimeistään lasten saamisen kohdalla olisin tullut järkiini ja hakenut “aikuisten töitä”. Sen sijaan minuun iski silloin mieletön palo satsata juurikin taiteen tekoon. Tein levyn. Soitin keikkoja. Tein videoita. Puhelin soi, ja alkoi uudenlainen kausi ja ennennäkemätön sarja uudenlaisia töitä, joka toistaiseksi jatkuu - viimeksi Voice of Finlandin ja Euroviisujen taustalaulajana. Näihin töihin ei välttämättä moni muusikoksi pyrkivä ryhdy tietoisesti hakeutumaan, mutta niihin päästessään huomaa olevansa äärimmäisen onnekas. Jokainen työ opettaa jotakin uutta. Ja mikä erikoisinta, minusta tuli laulaja.
