Kylässä Suvi Ahola
Tapasin Suvin ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, kun työskentelimme Kirkon kulttuuripalkintoon liittyvien asioiden parissa. Tauoilla hän heitti minulle kirjavinkkauksia, kun oppi tuntemaan kirjallisen makuni. Tietysti ihastuin hänen pelkäämättömään tapansa sanoa ja muotoilla ajatuksiaan. Ole hyvä Suvi – nyt on sinun vuorosi kertoa lisää.
Kuva: Klaus Welp
Matka vanhuuden maahan
”Tosi kiva saada kriitikon ääni peliin”, Ilkka kirjoitti, kun toivotti minut tervetulleeksi blogiinsa.
Nyt ei kriitikkous kuitenkaan ole päällimmäisenä mielessäni, vaikka olenkin kirjallisuutta arvioinut yli neljänkymmentä vuotta. Ei, sillä jo pari vuotta olen pääsääntöisesti miettinyt vanhuutta ja vanhenemista.
Yllä oleva kuva kertoo tunteistani kesäkuussa 2023, kun yli 90-vuotias äitini oli kaatunut ja saanut aivotärähdyksen: kaikki oli sekavaa ja huolestuttavaa. Äidin mieli tuntui hapertuneen, eikä muisti enää toiminut kuin ennen.
Työnantajani Helsingin Sanomat oli onneksi höveli, ja sain jäädä eläkettä edeltäviksi kuukausiksi etätöihin lapsuudenkotiini. Näin saatoin huolehtia paitsi äidistä, myös häntäkin vanhemmasta isästä.
Alkoi outo ja rankka matka vanhuuden maahan.
Sille olin toki ihan tietoisesti valinnut lähteä, sillä olin jo aikoja sitten päättänyt huolehtia vanhemmistani kotona, kun hoivan aika tulisi. Mutta kuten elämässäni usein ennenkin, suuri päätös syntyi ilman kovin syvällistä perehtymistä seurauksiin.
En tosin tiedä, olisiko se vaikuttanut asiaan. Ehkä on parempikin heittäytyä asioihin ja opetella selviytymään vasta tapahtumien tuoksinassa. Niin kävi aikoinaan vammaisen lapsen adoptionkin kanssa: jälkeen päin ajatellen on hyvä, ettei asiaa pohtinut läpikotaisin etukäteen.
Samalla periaatteella olisin kerran solminut uuden avioliiton liki kylmiltään. Toinen osapuoli kuitenkin jänisti.
Onneksi eläkkeellä oli aikaa kirjoittaa ja kävellä. Ne auttoivat, etenkin sen jälkeen, kun isäni vuosi sitten kuoli.
Sitä ennen kolmihenkinen perheemme oli tullut toimeen oikein mainiosti: minä hoidin taloutta, kuljetin äitiä viikoittain kampaajalla ja opettelin valmistamaan isän herkkuruokia kuten läskisoosia, kaalikääryleitä ja vispipuuroa.
Isän kuoleman jälkeen äidin tila romahti. Liikuntakyky heikkeni, ja hänestä tuli diagnosoidusti muistisairas. Virallinen omaishoitajuuteni alkoi, samalla sopivan lääkityksen etsintä.
Pilleritkään eivät silti palauttaneet äidille hänen persoonallisuuttaan – senkin hän unohti vähitellen kokonaan. Tulivat myös kliseiset dementiaharhat, aggressiivisuus ja pahasuisuus. Oli kuin olisin asunut äitiä muistuttavan mutta ventovieraan ihmisen kanssa.
Tässä surutyössäkin kirjoittaminen auttoi, niin kuin on auttanut minua elämässäni monesti ennenkin. Se on tapa etäännyttää, vetää henkeä. Kirjoittamiseen liittyy kiinteästi käveleminen: se antaa paitsi happea, myös kirkkaampia ajatuksia.
Jatkoin kriitikontyötä, mutta samalla aloin kirjoittaa muistiin tunteita ja ajatuksia, joita vanhan ja muistisairaan ihmisen tarkkaileminen tuottivat. Niin paradoksaaliselta (ja vähän kamalalta) kuin se kuulostaakin, tunsin usein oivaltamisen iloa.
Siitä päättelin, etten ollut masentunut tai liian uupunut.
Nyt ollaan jo seuraavassa vaiheessa.
Äiti sai ympärivuorokautisen paikan hoivakodista lähiseudulta, ja sinne sisustimme hänelle rauhallisen huoneen. Käyn siellä parin päivän välein, kastelen viherkasvit ja istun vieressä lukemassa, kun hän torkkuu.
Viime vuosien kokemukset istuvat silti lujassa. Nyt opettelen elämään ilman velvollisuutta jatkuvasta läsnäolosta. Säpsähtelen yhä yöllä hereille kuulostelemaan äidin huutoa, mutta enää ei tarvitse psyykata itseään maanittelemaan häntä vaipanvaihtoon tai vakuuttamaan, ettei sängyn alla ole vieraita ihmisiä.
Saan istua rannassa ja katsella vettä ja pilviä, juoda joskus oluen ja polttaa tupakan. Jatkan myös muistiinpanojen tekemistä, ja ehkä niistä kasvaa joskus jotain kokonaista
