Kylässä Hannu Palosuo
Tervetuloa kylään kuvataiteilija Hannu Palosuo. Tapasin Hannun viime syksynä Roomassa, hänen työhuoneellaan. Muistan yhä, että hänen eteispöytäasetelmaansa sisältyi poronsarvi ja kaksi pikkuruista tuolia. Vietimme hauskasti syventyvän ravintolaillan. Napostelimme pikkuruisia kaloja ja juttelimme lisää. Ole hyvä Hannu, nyt on sinun vuorosi kirjoittaa ja kertoa lisää.
Jos jossain taiteilijoiden illanvietossa Helsingissä joku erehtyy puhumaan yli kaksi minuuttia mistään muusta aiheesta kuin eräästä suomalaisesta taiteilijakollegastani, kyseisellä taiteilijalla on tapana nousta seisomaan ja julistaa kovaan ääneen ”Voisimmeko edes hetken puhua MINUSTA!” Ajattelinkin, että koska minä olen taiteilija, niin nyt joulukuussa 2024 voisimme vaihteeksi puhua minusta ja minun saavutuksistani.
Viimeisen kuukauden aikana olen joutunut kyseenalaistamaan omat saavutukseni ja omat pienet, eurooppalaisenkeskeiset taidenäkemykseni. Ja kuinka terveellistä se on ollutkaan! Olen opiskellut Rooman kuvataideakatemiassa niinä viimeisinä vuosina, kun voimassa oleva opetussuunnitelma pohjautui vielä Itävallan keisarinna Maria Teresan 1760-luvulla antamaan mahtikäskyyn taideopetuksesta. Opetuksen peruskivi oli klassinen, lähinnä italialainen taide ja ajatus siitä, että kulttuuri ja taide syntyvät Välimeren alueella.
"Myös ajatus 1900-luvun taiteesta pyöri käytännössä Euroopan ympärillä, suoden vain pienen, lähinnä kaupallisen syrjähypyn Yhdysvaltoihin. "
Luulen, että tämä on myös melkein kaikkien suomalaisten kollegoitteni ajatusmalli. He tosin eivät yleensä tunnusta 1900-luvun taiteessa Etelä-Euroopalle minkäänlaista asemaa. Saatikka tämän päivän trendeissä. Tämän päivän taide on Berliinissä, jossa sinun on käytävä haistelemassa uusia tuulia jos haluat tulla vakavasti otetuksi taiteentuntijaksi.
Alkusyksystä sain kutsun Dakarin Biennaalin palkintojyryn jäseneksi. Tämä kansainvälinen luottamustehtävä tietysti hiveli itsetuntoani. Onhan Dakarin biennaali tunnetusti yksi Afrikan parhaita ja laajimpia nykytaidekatselmuksista. Minä ja urani saisivat todellista tunnustusta. Olisin suorastaan jalustalle nostettu ”maestro”! Heti alkumetreillä pientä taidemaailmaani alettiin pala, palalta murentamaan. Ensinnäkin Dakar sijaitsee länsi-Afrikassa, jonka yksin virallisia kieliä on ranska. Meidän suomalaisten mielestä niin kovin kansainvälisellä ja tärkeällä englannilla teki yhtä paljon kuin esimerkiksi kolttasaamella. Biennaalin virallinen- ja jyryn työskentelykieli oli ranska. Onneksi isoäitini aikoinaan innosti minua ranskan opinnoissa. Pärjäänkin oikein hyvin ja kovaäänisesti esimerkiksi ravintoloissa sekä kirpputoreilla. Keskustella taiteesta oppineesti ranskaksi suuren yleisön edessä tai TV:ssä onkin sitten aivan eri asia.
Hannu Palosuo ja assistentti Ousmane Gomez
Yksi eurooppalaisen taidemaailman paha synti on, muiden maanosien taiteesta puhuessamme käyttää sanaa ”ilmiö”. Kiina-ilmiö, Etelä-Amerikka-ilmiö, Balkan-ilmiö, jne., jne. Ajatus pohjautuu vankkumattomaan uskoon siitä, että näiden maiden innostuneet taiteilijanalut ovat yhtäkkiä löytäneet, lähinnä anglosaksin taideperinteen ja ovat nyt matkalla sitä kohden. Siis yrittävät löytää omaa identiteettiään meidän perinteemme kautta. Dakarissa minulle läväytettiin silmille maailma, jolla on omat, vuosisataiset perinteensä äärettömän käsitteellisestä taiteesta. Jossa taide ei pohjaudukaan individualismiin, vaan kollektiivisuuteen. Maailma, joka ei ole enää vuosikymmeniin katsonut vanhojen siirtomaaherrojensa suuntaan ja joka ennen kaikkea ei ole millään tapaa kiinnostunut pienestä, vanhanaikaisesta, paikoilleenjuuttuneesta maapläntista nimeltä Eurooppa, jonka taidemaailmassa liikkuvat ilmeisen aivan liian pienet rahat. Silmieni eteen avautui suuri maailma ja taiteen äärettömät mahdollisuudet.
Tänä vuonna Dakar Biennalen teemana oli l’éveil, herääminen. Biennaalin päänäyttely järjestettiin Ancien palais de Justice de Dakar, vanhassa oikeuspalatsissa. Näyttelypaikka oli innoittanut monia taiteilijoita. Minuun tekikin valtavan vaikutuksen se rohkeus, millä taiteilijat käsittelivät hyvinkin vaikeita ja raskaita aiheita. Suurin osa teoksista oli taidepoliittisesti ilahduttavan epäkorrekteja. Monet teoksista olisivat herättäneet Euroopan taidepiireissä kauhistusta ja luultavasti niitä ei olisi voinut laittaa esille, koska aivan varmasti joku olisi pahoittanut mielensä. Esimerkiksi Gran Prix voittaja Agnès Brézephin installaatio Fil(s) de Soi(e) käsitteli naisiin ja tyttöihin, perheen sisällä kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, jossa väkivallan lähde saattaa olla miehen sijaan myös toinen nainen. Lyyrisen kaunis ja koskettava teos sai suurimmalle osalle yleisöä kyyneleet silmiin.
Tämä ja muut blogissa esiintyvät teoskuvat ovat biennaalin Gran Prix -voittajan Agnés Brézephin teoksesta Fil(s) de Soi(e)
Ehkä kuitenkin kaikkein vaikeimmin hyväksyttävä, pahiten silmille hyppäävä asia oli joutua huomaamaan, että Euroopan ja Amerikan ulkopuolella on maailma, jossa taiteen kohtaloista päättävien, taidepoliittisia linjoja vetävien, ”tärkeiden” vaikuttajien uniformu ei olekaan musta kaapu, punaiset silmälasinsangat väripilkkuna. Saadakseen kunnioitusta kuraattorin, kriitikon tai juryn jäsenen ei välttämättä tarvitse pukeutua mustaksi läiskäksi mustassa massassa.
