Kylässä Hannu Väisänen

Tervetuloa kylään kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen. En ole tavannut Hannua henkilökohtaisesti, mutta olemme silloin tällöin lähettäneet muutamia tekstiviestejä. Olen tietysti lukenut kaikki Hannun kirjat ja ihastellut jo 90-luvun lopussa uusia Kalevala-kuvituksia. Juuri nyt, minä ja Hannu, elämme samaa elämänvaihetta, olemme muuttaneet uuteen asuinympäristöön. Ole hyvä, Hannu, on sinun vuorosi kirjoittaa ja kertoa lisää.

Tavarat joista luovuin

Jätin äskettäin vanhan kotini Lounais-Ranskassa muuttaakseni uuteen kotiin Rouenissa. Kuten jokainen kotinsa muuttanut tietää, muutto merkitsee elämän merkitysten läpikäymistä, suuria tunteita, luopumista. Mylläkkä päässä saattaa jatkua pitkään senkin jälkeen kun on  asettunut uuteen asumukseen. Moni puhuu kuolinsiivouksesta puhuessaan muutosta. Minun kohdallani synkät ennusteet eivät pitäneet paikkaansa. Surutyö oli tehty samalla  kun päätös lähdöstä oli valmis. Saatoin aloittaa inventaarion tavaroista, joista luopuisin. Kun kirjoittaa listan luovutettavista tavaroista niihin kuuluvine selostuksineen, eikä vain pyörittele tavaraa kädessään, toimenpiteestä tulee huomattavasti helpompi. Minun ”Luovutettavat” listani tulee tässä:

Hammasvälisuutin. Iso kone joka ahmi vettä valtavasti.  Sen piti olla  väline hammaskiven lopulliseen poistoon. Kuvittelin säästäväni hammaslääkärin laskuissa.  Mitä vielä. Turhake. Rakkine. Vettä ei suihkunnut paineella. Sitä vain jotenkin lorisi. Ja ääni oli hirvittävä. Siis pois!

Höyrykeitin. Hankin sellaisen jollakin terveysintoviikolla. Sillä piti valmistettaman täysin rasvattomia ruokia. Ohjeessa kehuttiin, että sillä voi valmistaa jopa kokonaisen kanan. Minun kanani oli kauhea, eikä se ollut tuottajan vika. Kana tihkui märkää visvaa. Porkkanoista tuli kastraatteja. Höyrystin valtasi kokonaisen kaapin. Kenkää sille. Ottaa kuka ottaa. Kenties sillä voi joku höyrystää kasvojaan.

Moccamaster. Se lahjaksi saatu. Pitkään se oli jo lentämässä jonnekin. Pannukahvia minä juon harvoin. Sieluni tarvitsee mustaa espressoa.  Pari kertaa yritin keittää aamukahvin Moccamasterilla. Sen korahtelu kauhistutti. Vaikka miten mustaa papua osti, tulos oli aina sama: kiltin lampaan pissaa.

Chippendale-tyylinen nojatuoli. Nahkainen. Takapuoleni turva jo kolmisenkymmentä vuotta. Täysinpalvellut. Se oli vanha ja kulunut jo silloin kun sen löysin kirpputorilta. Todellinen köntys. Asensin joskus renkaat sen alle, mutta ei se siirtelyä helpottanut. Tyyliltään muka englantilainen, mutta olisi sopivampi johonkin Gogolin novelliin. Entisen kotini uudet asukkaat onnekseni ihastuivat köntykseen.

Gaveau-merkkinen ”baby grand” flyygeli. Valmistettu Pariiissa 1930. Tämä luovutus jo hieman koski. Ulkokuori kaunista intarsiaa. Nuottiteline hienoa puusepäntyötä. Mutta tuo kaunis otus pystyi soittamaan vain yhden kappaleen. Tšaikovskin ”Barcarolen”. Kaikki muut maailman sävellykset se soitti väärin. Se ei halunnut ryhtyä yhteenkään Bachin preludiin. Jopa pianonvirittäjä ihmetteli miten siitä on tullut niin tottelematon. Muuan virkamies lähikaupungista kuitenkin innostui ostamaan pianon. Kertoi että hänen intohimonsa ovat  jäärät vanhat pianot. Oli intohimonsa vuoksi jäänyt varhaiseläkkeelle.

Kirjoista luopuminen on oma lajinsa. Siihen tottuu jos sitä tekee silloin tällöin. Mutta muuton yhteydessä eletään ”pistooli ohimolla”-tunnelmissa. Päätin että pitelen jokaista kirjaa hetkisen kädessäni, tunnustelen  valtimoa. Jos sykkii, se pääsee muuttolaatikkoon. Jos ei syki, se joutuu... niin minne? Kirjoista on tullut ongelmajätettä. Paperikierrätykseen kelpaa jos repii kannet irti. En kehtaa kertoa minne kaikkialle hyljättyjä kirjoja tungin.  Opimmeko  koskaan kirjoittamaan kirjoja, jotka tietävät milloin niiden on itse avattava keskiaukeamansa, pöyhittävä sivujaan ja lennettävä pois?

Kamera jonka olin hankkinut, kun olin hirvittävän rakastunut ja ajattelin että kamera harteillani vaikuttaisin kiinnostavalta. Kulkisimme rakkauteni kohteen kanssa kiinnostavissa kohteissa. Ottaisin kuvia temppeleistä ja puutarhoista. Jokaiseen kuvaan olisin asetellut mielitiettyni jotenkin edulliseen kuvakulmaan.  Minä sain rukkaset. Ja kuvat epätarkkoja kuin vaseliinin läpi nähtyjä. Itkemättä vein kameran Emmaukseen.

Parikymmentä maalausta, omiani tietysti, meni takkaan. Päivastoin kuin kirjat, jotka eivät koskaan pala kunnolla, maalaukset sen sijaan palavat iloisesti roihuten. Etenkin öljyvärimaalaukset. Kyse oli epäonnisista luomuksista. Ei järjettömästä tuhoamisesta. On tervettä ymmärtää mitä ei halua jättää taakseen.

Kipeää teki kuitenkin luopua täytetyistä linnuista. Minulla oli sellaisia viisi. Ne oli täyttänyt rakas naapurini herra Brousse, nyt jo lopullisella kieroradallaan hänkin. Olin aina pitänyt täytettyjä lintuja jotenkin makaaberina koristeena, mutta kun näin millä tavoin herra Brousse käsitteli elottomina viruvia olentoja ja antoi niille uuden ryhdikkään olemuksen, opin arvostamaan taksidermiaa. Minä hautasin nuo linnut juhlallisin menoin viikunapuun katveeseen  toivoen, että ne joskus maatuisivat ja osallistuisivat luonnon kierokulkuun.

En valikoinut tavaroita tarkkaillen niiden ehjyyttä. Otin mukaani myös paljon kaikenlaista särkynyttä, suorastaan ruhjoutunutta. Olisi kammottavaa elää vain ehjien tavaroiden keskellä. Mukaan lähti kaksi vanhaa rekiryijyä vaikka niitä ei voi minnekään ripustaa. Putoavat alas. Niitä on pideltävä sylissä kuin revennyttä nallea. Ja mukaan lähti myös Viipurissa ennen sotia valmistetut makuuhuoneen kalusteet. Visakoivua.Pahasti lohkeilleet. Viilutus irvistelee ikävästi siellä täällä. Nuo kalusteet ovat tehneet jo pitkän matkan. Viipuri-Helsinki-Pariisi-Dordogne-Rouen. Niiden seuraan menen nytkin nukkumaan. Suomalaisesta sinapista olen osannut luopua, mutta näistä loimukoivuisista ihanuuksista  en luovu. Ne ovat minulle korvike luovutetusta Karjalasta.