Kylässä Ira Vihreälehto
Tervetuloa kylään kirjailija ja kulttuuriperintökasvatuksen erityisasiantuntija Ira Vihreälehto. Olemme silloin tällöin kouluttaneet yhdessä eri puolilla Suomea. Iralla on erityinen taito olla kontaktissa yleisönsä kanssa. Jos pitäisi valita pöytäseuraansa jäsenet, nappaisin Iran omaan pöytääni. Hänen ajatuksensa on vapaa, syvä ja leveä, eikä siitä puutu säröä. Ole hyvä, Ira, on sinun vuorosi kirjoittaa ja kertoa lisää.
Nizzan kevät
Muutama vuosi sitten lapseni aikuistuivat ja muuttivat pois kotoa. Päässäni alkoi salakavalasti pyöriä kysymyksiä, joihin en keksinytkään nopeita vastauksia. Pestessäni aamu-unisena hampaita mieleen saattoi nousta piinaava ajatus: et voi jatkaa näin. Juoksulenkillä huomasin pohtivani: mitä oikeastaan haluat elämältä? Mieli tyhjentyi kysymyksen äärellä, kuin nopeasti katoava vesi lattiakaivoon suihkun jälkeen: en tiedä.
Totesin, että olin aina keskittynyt siihen, mitä muut kenties minusta haluavat, enkä siihen, mitä itse? Kuljin ruokakaupassa loputtomien valintojen äärellä: mitä minä haluan syödä? Katselin asuntoni tyhjeneviä huoneita, haluanko asua täällä? Onko tämä loppuelämäni sohva? Iltaisin odottelin unta miettien tulevien vuosien päiväjonoja, itseäni kulkemassa niiden läpi velvollisuudentuntoisesti, aivosumussa.
Puuskainen tuuli painaa minua kohti merta
〰️
Puuskainen tuuli painaa minua kohti merta 〰️
Nuorena minulla oli haaveita, nyt vain velvollisuuksia. Nuorena hoidin velvollisuuksia haaveillen. Nyt olin monista velvollisuuksista vapaa, mutta en osannutkaan olla vapaa. Aiemmin oli turvallista, tiesin, mitä tehdä ja mitä minulta odotettiin. Juutalaisten Pesah-juhlintaan kuuluu Sedar-päivällisessä pieni osa, jossa kuvataan orjuuden suloisuutta ja karvautta. Orjuus on tietenkin kauheaa ja brutaalia, mutta myös vapaus on pelottavaa, kun täytyy kantaa vastuu itsestään. Vapaus ja vastuu itsestä edellyttää rohkeutta ja viisautta. Janis Joplin laulaa: Freedom is just another word for nothing left to lose. Kun ei ole enää mitään menetettävää, olet vapaa. Istun vapauteni kanssa epämukavasti kotona perjantai-iltaisin. Millä elämän täyttää, kun voi itse valita sisällön?
Lopulta keksin muutamia haaveita. Haluaisin asua ulkomailla. Haluaisin kerran elämässäni juoda hotellin minibaarin tyhjäksi, mutta sen pitäisi olla hyvä minibaari. Haluaisin tanssia aamuyöllä keittiössäni, kuten ranskalaisen elokuvan nainen, huolettomasti ja aistillisesti. Haluaisin elää.
Päätän viettää kevään Nizzassa. Nizza voisi olla Rooma tai Berliini, se valikoituu kohteeksi, koska olen käynyt siellä, mutta se ei ole liian tuttu. Siellä on asunto, jonka voin vuokrata ystävältä, niin ei tarvitse aivan vieraiden ihmisten varaan jättäytyä. Hiljenevätkö pääni kyselevät äänet, jos jätän arkisen elämäni toviksi taakseni ja otan työni ja itseni ja vien ne Rivieralle? Töitä on mukaan otettava, sillä en voi elämäntilanteessani ottaa yli kuukauden lomaa noin vaan ja sitä paitsi teen aina töitä muutenkin, myös lomilla.
Nizzan vuokra-asuntoni on Garibaldin aukion tuntumassa. Löydän aukiolta lähikaupan ja onnistun maksamaan ostokseni itsepalvelukassalla. Se ei onnistu ilman apujoukkoja, sillä myyjä haluaa välttämättä opastaa minua. En tohdi ensimmäisinä päivinä läheiseen Boulangerieen, mutta kun uskaltaudun, huomaan, että he eivät osaa englantia, enkä minä ranskaa, mutta saan silti haluamani tuotteet. Sama seuraa ravintoloissa, apteekissa ja kaupoissa. Kamppailen, koen onnistumisen, vain huomatakseni, että en onnistunutkaan kovin ihmeellisesti.
Puuskainen tuuli painaa minua kohti merta
〰️
Puuskainen tuuli painaa minua kohti merta 〰️
Olen nähnyt suosituksia vaelluksesta läheiseen Villefranche-sur-Meriin ja suunnistan matkani kolmantena päivänä sinne. Kävelen Välimeren kastelemia liukkaita kivipolkuja pitkin ikiaikaisia rantoja, jo roomalaisten kulkemia, nousen satoja portaita ylös ja alas, laineet lyövät nilkoille ja pysähdyn. Puuskainen tuuli painaa minua kohti merta, mutta minä selviydyn idylliseen rantakaupunkiin omin, vahvoin jaloin. Istun hulmuavassa hameessa kalastajakylän rantaterassilla kylmää Proseccoa lasissa, aurinko paistaa, tarjoilijamies hymyilee. Riviera näyttää olevan pelkkää estetiikkaa, eikä huhtikuussa ole vielä edes liian kuuma. Aallot keinuvat läheisiä kiviä vasten ja sydän lyö niiden tahtiin. Tuntuu vahvalta, iloiselta, maailmannaiselta. Bonjour! Toteuta unelmat!
Eksyn takaisin Nizzaan vaeltaessani, mutta mikään ei hälvennä iloani omasta rohkeudestani. 30 000 askeleen jälkeen olen riehakas. Olen Nizzassa ja elossa.
Päivisin teen etätöitä, iltaisin kuljeskelen pitkin Nizzan katuja. Opin kulkemaan vanhassa kaupungissa ja otan siitä omistajuutta. Azzuro on minun jäätelöpaikkani, ostan sieltä aina jäätelöä nimeltä Italian lover. Istun Plaza Rossettilla ja katselen turistien loputonta marssia läpi historiallisten kortteleiden. Maanantaisin käyn Cours Saleyan antiikkimarkkinoilla ihailemassa Napoleonin päitä, vuosikymmeniä vanhoja shamppanjalaseja, vanhoja postikortteja ja kuvia Nizzasta ennen massaturismia. Ahmin paikallista tonnikalaleipää Pan bagnatia Paillonin puistossa ja silmieni edessä kulkee nyt ranskalaisten virta. Tuolla pojalla on ruusukuvioinen gobelinilaukku ja tuolla tytöllä maailman ihanin kihara tukka. Tuo pariskunta suutelee kuin vanhan ajan elokuvissa, poika taivuttaa tyttöä, ottaa niskasta kiinni. Rue Bonapartesta tulee vakiokatuni ja Le Cafe des Chineursista kantapaikkani, juon aina Whisky sourin, joka koristellaan kuivatuilla kirsikoilla ja kukilla.
Kirjailijan kotipesä
Vaellan uudestaan ja uudestaan Villefranche-sur-Meriin ja elämästäni Nizzassa alkaa muotoutua minun elämääni, joka onkin täynnä mahdollisuuksia, eikä vain velvollisuuksia. Voisipa sitä aina kulkea aurinkoisia katuja ja vuoristopolkuja, kastella varpaita Välimereen, syödä ranskalaisia juustoja ja haistella kuivattua laventelia.
Kävelen kevään mittaan Rivieran niemiä läpi, väsytän itseäni jollain hyvin tyydyttävällä tavalla. Kierrän Cannesin, Antibesin, Cap Ferratin, Cap Martinin, Mentonin. Kiipeän Ezen vuorille, katselen kohti Italiaa ja Alppeja. Otan junan Italiaan ja käyn neljän juuston pizzalla. Käyn Cannesin edustan keskiaikaisella luostarisaarella, pilvenpiirtäjien Monte Carlossa ja taiteilijoiden Saint-Paul-de-Vencessä, Gourdonin vuoristokylässä. Päivän keskimääräinen askelmäärä kipuaa kymmeniin tuhansiin. Kävely on meditatiivista, pysähtelen usein ja hengittelen, täytän aisteja kauneudella.
Viikkojen jälkeen elämäni Nizzassa tuntuu pitkiltä aamuilta ja hämärtyviltä illoilta, kauppareissuilta, joissa tiedän, mitä olen hakemassa ja juoksulenkeiltä, joilla muistelen edellisiä juoksuja. Kaupunki alkaa täyttyä maamerkeistä, joihin liittyy jo omia muistoja, havaintoja ja suunnitelmia. En ole enää vain turisti, mutta en tietenkään paikallinen, elän välitilassa ja olen tietoisemmin läsnä kuin Suomessa. Hukassa ollessani olen kuitenkin jo huoleton, kuten Suomessa. Viipyilen hetkissä. Aivosumu hellittää. Ranskalaisessa laulussa todetaan: Le jour où tu n´auras plus rien, tu pourras commencer à étre eli suomennettuna jotenkin, että sinä päivänä, kun sulla ei ole enää mitään, sä voit alkaa elää. Aloitetaan.
