Kylässä Satu Erra — Ilkka Tahvanainen

Tervetuloa kylään kirjailija Satu Erra. Tapasin Satu Erran ohimennen Haminassa järjestetyssä kirjallisuustapahtumassa. Lyhyt kohtaaminen jäi mieleen. Sen jälkeen olemme lähettäneet satunnaisia viestejä. Ole hyvä, Satu, on sinun vuorosi kirjoittaa ja kertoa lisää.

Kivistä ja suudelmista

Maailma on tekstejä. Kun kirjoitan, kirjoitan toisten tekstien päälle, ja ne toiset tekstit on kirjoitettu taas toisten tekstien päälle. Voi olla, että minunkin tekstini päälle joku vielä kirjoittaa. Jotta voi olla tekstejä, pitää olla kirjoittajia ja lukijoita, ja kirjoittajat ovat lukijoita aina. En kirjoittaessani oikein osaa keskittyä pelkästään tekstiin, koska sen ulkopuolella on koko maailma. Lukija sen sijaan voi kai itse päättää tai ainakin vaikuttaa siihen, mitä ottaa lukutilanteeseen: ehkä kynän, ehkä ystävän, ehkä jotain aiemmin lukemaansa. Yritän, että minun tekstissäni olisi tilaa lukijalle asioineen.

Maailmassa on kyse tapahtumista, ei kappaleista, sanoo Carlo Rovelli kirjassa Ajan luonne (Ursa 2020, suomentanut Hannu Karttunen). Rovelli on italialainen fyysikko, jota luin kun kirjoitin toista runoteostani Tämä kaikki on liikaa (Tammi 2024). Fysiikka ei ole omaa ydinosaamistani, mutta Rovelli on taitava kirjoittaja ja tässä on kyse fysiikan perusasiasta, joka tuntuu hahmotettavalta. Se jäi vaivaamaan.

Rovelli kirjoittaa: ”Kappaleiden ja tapahtumien ero on, että kappaleet ovat pysyviä, tapahtumilla on rajallinen kesto. Kivi on malliesimerkki ’kappaleesta’; voimme kysyä, missä se on huomenna. Sen sijaan ’suudelma’ on tapahtuma. Ei ole mitään järkeä kysyä, missä suudelma on huomenna. Maailma koostuu suudelmien verkostosta, ei kivien.”

Jos minulta kysyttiin kesken prosessin, mistä kirjoitan, saatoin sanoa kirjoittavani tavaroista. Kun kirja julkaistiin, sanoin, että siinä on niitä esineitä mutta on siinä muutakin. Vähän myöhemmin tuntuu hyvältä nyökätä toisten tekstien suuntaan ja avata, että yritin kirjoittaa esineistä nimenomaan vuorovaikutuksen näkökulmasta. En ajatellut niitä niinkään kivinä vaan suudelmina.

Tukeudun kirjoittaessani sellaiseen, josta olin lukenut ja innostunut jo aiemmin: kirjoittamisen ekologiaan ja teoriaan tarjoumista. Biologiassa ekologialla tarkoitetaan organismin ja ympäristön vuorovaikutussuhdetta. Kirjoittamisen ekologiassa taas on kyse kirjoittamisen ja ympäristön vuorovaikutuksesta. Siitä miten kirjoittaminen vaikuttaa ympäristöön ja ympäristö taas siihen. Omaan työskentelyyni vaikutti elämä ja kaikki mitä luin, mutta myös minun tekstilläni voi olla merkitys.

"Toki rappukäytävään jätetyn heippalapun vaikutus voi tuntua konkreettisemmalta
ja nopeammalta kuin runoteoksen. "

— Satu Erra

Ajattelin esineitä tarjoumina. Tarjouman eli affordanssin käsite on peräsin psykologi ja filosofi James J. Gibsonin teoriasta, joka käsittelee havainnoimista toiminnan mahdollistajana. Esineet voivat näyttäytyä mahdollisuuksina tai esteinä: vaikkapa havaittu kynä voi tarjoutua jollekin kirjoittamiseen, mutta jollekin tietokoneella työskentelevälle näin ei ehkä ole. Ovi voi tarjoutua kulkemiseen, mutta jos se on kiinni, se on liikkumisen este. Kyse ei ole niinkään kynän tai oven ominaisuudesta vaan suhteesta, joka muodostuu havaitsijan ja ympäristön välillä.

Elämän esineet estävät ja mahdollistavat paljon, eikä lopulta ole kyse niistä esineistä vaan jostain ihan muusta. Muistamisesta, tunteista, sellaisesta. Kirjoittaessani kaikki tuntui liittyvän aikaan. Ajattelin, että esineet kantavat muistoja ja sellaisiakin hetkiä, joita en ole itse kokenut. Ukrainan oranssin vallankumouksen mainoskynästä ei tule enää jälkeä, mutta säilytän sitä kuin toivoa. Se ei tarjoudu minulle kirjoittamiseen vaan tuntemiseen. Kyse on jostakin minun ja kynän välillä.

Kirjoittaessani esineistä kirjoitin kaipuusta. Sekään ei ole kappale vaan nimenomaan tapahtuma. Se on tunne, joka liittyy aikaan, koska kyse on jonkin poissaolosta: jostain joka on ehkä ollut tai jostain joka on ehkä tulevaisuudessa.

Näillä kirjoittajan keloilla ei ole hirveästi merkitystä lukijan kannalta. En kirjoita siksi, että joku löytäisi teoksesta juuri minun ajatuksiani. Sen sijaan on mukava ajatella, että kirja on osa tapahtumien verkostoa. Minä luin ja kirjoitin. Joku toinen lukee, ehkä kirjoittaa, ehkä tekee jotain muuta. Mukavaa on myös ajatella, että lukeminen jättää kirjaan jälkiä: hetki voi merkitä esineen. Joku taittaa ehkä sivun kulman. Joku tekee ehkä merkintöjä. Jonkun viini läikkyy kansilehdelle. Silti kirja ei ole kivi, se on suudelma.