Kylässä Heikki Nenonen

Tervetuloa kylään valokuvaaja ja pappi Heikki Nenonen. Tapasimme viimeksi heinäkuussa ja juttelimme majakoista, pyhiinvaelluksesta, hautajaisista työtehtävänä.  Juttelu jatkui vielä Töölöntullin pysäkille, jossa tiemme erkanivat. Meitä molempia yhdistää myös mielenkiinto Berliiniä ja Viroa kohtaan. Ole hyvä Heikki, nyt on sinun vuorosi kirjoittaa ja kertoa lisää.

Narva ja ajan arvet

Ajan virta ei ole tasainen eikä tyyni. Lähinnä se on vapaa koski, jossa ensikertalainen – ja ajan virrassa kaikki ovat ensikertalaisia – kohtaa niin uppotukkeja, teräviä kiviä kuin akanvirtojakin. Ken koskensa laskee, ei naarmuitta selviä. 

Katselen usein ajan virrassa kulkeneiden kaupunkien arpia. Ne ovat läsnä niin ihmisten ilmeissä, elämäntarinoissa kuin taloissakin ja teiden varsilla.

Narvan kaupungin kasvot ovat rokonarpiset. Niistä voi lukea rajakaupungin hiipuneen loiston ja uusia arpia vanhojen päällä. Ennen lähtöään ajan virrasta vanhat narvalaiset vielä vilkuilevat nuoruutensa päiviä, kaupunkia joka kasvoi ja kuohui kuin kevätkoski. Se tuotti teollisuustarpeita koko suurelle ystäväkansojen liitolle, se oli idälle länsi ja lännelle itä. Heidän lapsenlapsensa, joihin on tarttunut tuo erikoinen virolaisuus, vilkuilevat Tallinnaan ja Tarttoon. He kuulevat koulussa, että Narva oli olemassa ennen vuotta 1944, mutta isovanhemmat eivät usko. “Eihän täällä ollut mitään, me tämän rakensimme”. Isovanhempien kouluissa ei kerrottu, että toisessa maailmansodassa neuvostoarmeija pommitti Viron kauneimman kaupungin ja Itämeren barokkihelmen maan tasalle. Uusi isäntä toi uudet asukkaat ja uuden kielen, mutta vanha Narva jäi virolaiseksi haamukivuksi sukupolvelta seuraavalle. Kätketty arpi, kaupungin kokoinen. Samaan aikaan barokin päälle tuli hrustsovkia ja muistojen päälle viisivuotissuunnitelma.

Vielä kauemmas ajan virtaan katsoo Kreenholmin tehdasalue, tuo arpien 65-hehtaarinen jättiläinen. 1850-luvulla tänne tehtiin maailman suurin ja modernein tekstiilitehdas, josta aikanaan tuli Neuvostoliiton ylpeys. Kaasuvalot ja kaikki! Nyt sen autiot ja loputtomat hallit huutavat kadonnutta elämää ja huomista. Eilisen sisäpihoja ikuistavat vain valokuvaajat ja maalarit, joiden tuleva näyttely rakennetaan tehtaanjohtajan taannoiseen lukaaliin. Narvan mummot eivät mene kuvia katsomaan. Heille Kreenholm oli elämä, ei näyttely.

Narvan kasvojen vanhimmat uurteet ovat kaukaa 1200-luvulta. Tanskalaiset rakensivat Hermannin linnaa joen töyräälle ja vuosisatojen ajan sen editse lipuivat kauppalaivat Peipsille ja Pihkovaan saakka. Vuosisatojen ajan linnaa myös murjottiin ja korjattiin. Nykyään se on uusi ja hieno, tuoksuen tuoreelta betonilta ja eurooppalaiselta jälleenrakennusrahalta. Siis tavallisen nykynarvalainen, keskiaikainen linna.

"Mitä paksumpi ehoste, sitä syvemmät arvet."

Tämän kaupungin kasvot ovat epäsymmetriset, ristiriitaiset ja hämmentävän aidot. Ne eivät hymyile maireasti, mutta ottavat minut ystävänä vastaan. Narvan arpia on helppo lukea, mutta vaikea ymmärtää. Siksi joudun palaamaan sinne vielä monta kertaa.