Kylässä Riikka Johanna Uhlig
Riikka Johanna Uhlig on Berliinissä asuva kääntäjä ja kirjailija. Olemme tavanneet toisemme Tommi Parkkon vetämissä sparrausryhmissä. Riikka Johannan kirjallinen sivistys on ollut niin virkistävää, samoin runojen ”eurooppalainen” kaupunkimaisema kaiken suomilyriikan keskellä. Ole hyvä Riikka Johanna Uhlig - nyt on sinun vuorosi kertoa lisää.
Ilahduin, kun Ilkka pyysi minua blogivieraaksi. Olin ajatellut kirjoittaa, mitä kaikkea jännää olen puuhannut vuoden 2026 ensimmäisellä kvartaalilla. Jännät puuhat jäivät kuitenkin sivuun – olin useamman viikon sairauslomalla. Mielialahäiriö teki tepposet, ja kaikki aloittamani projektit siirtyivät huhti- ja toukokuulle.
Freelancerille sairausloma on vielä suurempi haaste kuin tavanomaista ansiotyötä tekevälle: sitä toivoo, että säästöt riittävät ja lähimmäiset auttavat. Onneksi näin oli asian laita.
Olin joulun tienoilla residenssissä Latviassa ja sain puserrettua valmiiksi ensimmäisen suomennosversion saksalaisrunoilija Günter Eichin teoksesta, joka toistaiseksi kulkee työnimellä Sateen sanomia. Olin haaveillut nuoresta asti tämän teoksen kääntämisestä, sillä juuri Günter Eichin runous sai minut vakuuttuneeksi siitä, että minusta tulisi isona runouden kääntäjä. Käännös saa nyt jäädä hautumaan, kirjalla ei ole kiire, ja kustannustoimittajanikin on kiinni muissa projekteissa. Eich siis tuskin kuiskailee minulle haudan takaa, toisin kuin Paul Celan, jonka (haamun) läsnäolon koin vahvasti suomentaessani hänen runojaan.
Nyt huhtikuussa otan työn alle kesken jääneet projektit, joihin kuuluu muun muassa suomalaisen nykyrunon saksantamista, erään Gottfried Bennin runon tutkailua sekä artikkelin kirjoittamista saksan nykyrunoudesta. Näistä viimeksi mainittu tuottaa suurinta päänvaivaa – aihe on niin laaja, etten tiedä, mitä siitä kirjoittaisin ja mitä jättäisin kirjoittamatta. Artikkelejakin olen kirjoittanut viimeksi parikymppisenä kesätöissä, pieneen paikallislehteen. Minulla on taipumus kasata eteeni parimetrisiä muuriesteitä, hienoja rakennelmia, joita sitten tuijotan kauhuissani miettien, millähän runoratsulla siitä mahtaisi päästä yli.
Päätin tehdä sairauslomani päätteeksi lomamatkan. Sellaista ei ehkä tavanomaisessa ansiotyössä oleva pysty tekemään. Minusta se kuitenkin tuntui tarpeelliselta. Myös lääkärini kannusti matkustamaan, sillä maisemanvaihdos saattaisi tehdä hyvää lamaantuneelle mielelle.
”Tapetenwechsel, kuten saksalaiset sanovat. Päästään tuijottelemaan toisenlaisia tapetteja. Tässä tapauksessa bostonilaisen hotellin seiniä ja huikeita näkymiä ikkunasta 22. kerroksesta.”
Kyllä, matkustin tosiaankin Trumplandiaan, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Päätin jättää mielestäni maan vähintäänkin ongelmallisen ulkopoliittisen tilanteen ja ihan vain tarkastella, minkälaista elämää Amerikassa vietetään. Reissuni oli ensimmäinen. Ilokseni käsitykseni Yhdysvalloista ja amerikkalaisista ihmisistä muuttui positiiviseen suuntaan: ystävällistä ja palvelualtista väkeä, ainakin Uuden Englannin seudulla, ainakin meitä eurooppalaisia turisteja kohtaan. Ja pannukakkuja, mustikoita ja vaahterasiirappia. En uskalla astua vaa’alle. Jos jostain haluan amerikkalaisia kritisoida näin julkisesti, niin valtavasta kertakäyttöastioiden määrästä. Niiden käyttö ei rajoitu ainoastaan pikaruokaketjuihin, valitettavasti. Koen, etten kuitenkaan voi ulkomaalaisena mennä valistamaan amerikkalaisia asiasta, kyllä heidän pitää ihan itse hahmottaa ongelma ja keksiä ratkaisu.
Kävin tietysti myös kirjakaupassa. Ensimmäinen löytyi Salemista, jonka noitamuseo osoittautui valitettavan suppeaksi. Noitakauppoja paikkakunnalta sen sijaan löytyi varmasti jokaisen tarpeisiin. Ohitin Harry Potter -kaupat ja päädyin ”oikeita” noitatarvikkeita mainostavaan liikkeeseen, josta löysin sekä jäsensärkyä parantavan seleniittikiven että 1600-luvun noitavainoja käsittelevän teoksen, jonka toivon täydentävän museon heikkoa antia.
Bostonissa matkaseuruettani kiinnosti etenkin MIT:n kirjakauppa. Mietin vähän, mahtaako siellä olla tarjolla muuta kuin luonnontiedettä ja tietotekniikkaa käsitteleviä opuksia, mutta turhaan mietin. Kaupassa on myös runohylly. Ei kovin laaja, mutta silmien korkeudella. Silmien korkeudella! Runohylly! Teknisen yliopiston kirjakaupassa! Ei enää kyykkyrunoutta. Valikoima oli jokseenkin hajanainen mutta kiinnostava. Päädyin ostamaan Allen Ginsbergiin Howl and Other Poems (City Lights Books, San Francisco 1956, 1959). Teoksesta on olemassa Anselm Hollon suomennos, jota en valitettavasti ole saanut käsiini. Olisi mielenkiintoista nähdä (ja kuulla), onko hän saanut runot ulvomaan.
Ginsbergin nimi oli kai jäänyt mieleeni kurssilta, siltä ainoalta Amerikan kirjallisuutta käsittelevältä, jota opiskelin taannoin etä-Harvardissa edX-alustalla. Selailin kurssimateriaalia kotiin palattuani, enkä löytänyt yhtään Ginsbergiin viittaavaa otsikkoa. Joka tapauksessa Howl on nyt aamiaispöydässä luettavana. Kyllä sieltä se biitti on kuultavissa, ja hieno on nimirunoon kirjoitettu ”alaviite”, jossa howl muuttuu muotoon holy. Ääneen lukeminen alkaa houkuttaa, samoin kuin paluu työn ääreen.
